Olen harmissani, etten ole saanut koko keväänä valokuvattua laisinkaan. Joko kamerani (Canon Ixus 400) alkaa olla tiensä päässä, tai sitten käteni ei enää ole yhtä vakaa kuin ennen. Epäilen, että kyse on molemmista. Haluaisin kännykän, jossa olisi kunnon kuvain, sillä käsilaukkuni ovat järjestään niin pieniä, ettei niihin mahdu mukaan erillistä kameraa. Varaa moiseen investointiin ei kuitenkaan ole eikä aivan lähivuosina tule olemaankaan, ellen äkkirikastu lottoamalla, mitä en edes vuosiin ole harrastanut.

Jo useamman viikon ajan olen nukkunut paremmin. Aina välillä on pari kehnompaa yötä, mutta tilanne palaa onneksi nopeasti ennalleen. Vain yhdesti olen tarvinnut nukahtamislääkkeen, ja silloinkin riitti puolikas. Huonot yöt lienevät poikineet siitä, että olen hitaasti hilannut antipsykootin annosta pienemmäksi; psykiatrini antoi tälle siunauksensa, antoi jopa ymmärtää, ettei minun tarvitsisi syödä lääkettä jatkuvasti, vaikka saan kuulemma niinkin tehdä. En aio pudottaa koko lääkettä pois ainakaan nyt alkukesästä, mutta yritän saavuttaa 25 mg:n annoksen, jottei minun tarvitse kiroilla tablettileikkurin kanssa joka ilta.

Mielialani heittelevät kovin. Ahdistun myös todella herkästi, mikä saa pohtimaan, alkaako tilani lähennellä sekamuotoista. Samaan päivään mahtuu ylimaallista tietoisuutta lähestyvästä kuolinhetkestä sekä jumalaisen euforista oivallusta omasta kyvykkyydestä ja mahdollisuuksista. Jokin pieni realiteetin ääni tosin vielä jaksaa kehottaa rauhoittumaan ja odottamaan päivän tai pari suuria ratkaisuja. Eilen aloin käydä pahasti kierroksilla yliopistolla piipahtaessani, ja kotimatkalla ilmoittauduin miltei huomaamattani kesäyliopiston kurssille.

Hyvä sinänsä, että hankin kesäksi mielekästä tekemistä, mutta olen ilmoittautunut kesäyliopistoon kolmesti aiemminkin, enkä koskaan saanut käytyä ensimmäistäkään kurssia loppuun saakka. Parasta kai vain olla ottamatta turhia paineita tulevasta kurssista - pahimmillaankin siinä palaa vain alle seitsemänkymppiä omaa rahaa. Jollakin tapaa olen jopa ylpeä itsestäni, että toistuvista epäonnistumisistani huolimatta kokoan itseni aina uuteen yritykseen. Joskus saattaisi tietenkin olla terveempää hyväksyä rajallisuutensa ja lakata taistelemasta tuulimyllyjä vastaan, mutta tämä on minun tapani ylläpitää toivoa. Kenties vielä joskus onnistunkin, kenties joskus asiat lakkaavat olemasta ylivoimaisia selättää?

Tapasin tiistaina psykiatriani mielenterveystoimistossa. Ensi viikolla on edessä myös ylioppilasterveydenhuollon psykiatrin tapaaminen, jonka peruuttamista olen pohtinut edellisestä käynnistä saakka. Hänhän aikoi selvitellä mahdollisuuksiani tutkimusjaksoon osastolla. Mtt:n psykiatri kylläkin oli sitä mieltä, ettei osasto ole minun juttuni alkuunkaan eikä sieltä aivan helpolla heltiäisi paikkaakaan. En ole itsekään innostunut sairaalasta nyt, kun vointini on osin helpottanut alkukevään tempoilusta. Lähipiirissäni on ihmisiä, joita osastojaksot ovat taannuttaneet järkyttävällä tavalla, enkä tahtoisi pilata tämänhetkistä orastavaa toimintakykyäni ja elämänhaluani yhdelläkään uudella lääkkeellä enkä päämäärättömällä oleilulla vankina neljän seinän sisällä.