Olen kirjoittanut kuuden nettivuoteni aikana valehtelematta kymmeniä päiväkirjablogeja, mutta ne ovat aina ennen pitkää kilpistyneet jauhamaan sitä yhtä raitaa, jolle kovalevyni on virittynyt: kuinka monta kertaa olen joutunut pettymään ihmisyyteen, kuinka elämäni ei ole alkuunkaan sitä mitä siltä toivoin ja kuinka itse asiassa olisikin niin kansantaloudellisesti kuin läheisiäni ajatellen kestävin ratkaisu tehdä siitä loppu siististi - kävellä metsään lääkepurkkien kanssa ja jättää kotipöydälle viesti. Etenkin viime kuukaudet
olen viettänyt alati viistävässä itsetuhon kehrässä, joka johti minut lopulta siihen, missä nyt olen.

Olen kyllästynyt:
  1. haluamaan asioita, joita en voi tai edes jaksa yrittää saada.
  2. kateilemaan heille, jotka ovat ne saaneet.
  3. vihaamaan maailmaa sen epäkohtien vuoksi - vieläpä ilman, että olisin itse tehnyt mitään korjatakseni niitä.
  4. rakentelemaan kokemistani ja kuulemistani loukkauksista ja epäoikeudenmukaisuuksista koko kansa- tai ihmiskuntaa koskevia yleistyksiä ja salaliittoteorioita.
  5. antautumaan ajatusketjuilleni, jotka väistämättä päätyvät siihen, että olen aivan väärä ja kiero eikä olemisellani ole oikeutusta.

Yhdentoista vuoden yhtämittaisen kamppailun ja tempomisen jälkeen seurasi syvä taisteluväsymys. Luulin sen tarkoittavan loppua, mutta ehkä sen onkin määrä olla uusi mahdollisuus. Viime viikolla koin saavuttaneeni pohjan, mutta sen sijaan, että olisin toteuttanut metsäfantasiani, päätinkin valita toisin. Uskalsin lääkevastaisuudestani huolimatta aloittaa uuden lääkkeen, eikä se ainakaan näin kahden päivän pitkällä ja polveilevalla kokemuksella tunnu aiheuttaneen vahinkoa - päin vastoin. Tunnen myös nyt ensimmäistä kertaa sitoutuneeni terapiaani, joka on kestänyt jo parisen vuotta mutta jonka koko keston ajan olen vauhkonnut "oikean terapian" perään - käsittämättä sitä, että olen koko ajan ollut sellaisessa, vaikkei se kuljekaan millään hienolla nimellä.

Uskoakseni pohdiskelen tässä blogissa paljon hoitoani, koska se on niin keskeinen osa elämääni, mutta tarkoitukseni olisi alkaa pikkuhiljaa suunnata mielenkiintoani myös muihin asioihin: opintoihini sekä niihin mukaviin pieniin asioihin, joilla voin tehdä arkeni mielekkäämmäksi. Liian pitkään ajatukseni ovat pyörineet pelkästään häiriöisyyteni ja synkän tulevaisuuden ympärillä. Koetan löytää armoa itseäni kohtaan ja miettiä aktiivisesti, millä keinoilla voisin oppia toimimaan tavalla, jolla en vahingoittaisi itseäni ja mahdollisuuksiani.

Paraneminen on suhteellinen ja tavallaan vaarallinenkin käsite, kun puhutaan kroonisista sairauksista, kuten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. En kuitenkaan keksinyt kuvaukseeni toimivampaakaan ilmaisua, sillä en pidä kuntoutumis-käsitteestä - se on tahrattu liialla työkyvyn korostamisella - ja toipumisen liitän taas mielessäni elämänkriiseihin ja rajattuihin traumaattisiin kokemuksiin. Parantumisen koen siinä mielessä sopivimmaksi sanaksi kuvaamaan sitä, mihin pyrin. Jos ei voikaan parantua terveeksi, voi lähes aina parantua vähemmän sairaaksi. (EDIT: Päädyin kuitenkin muuttamaan kuvaustani realistisemmaksi.)

Blogini ulkoasu tulee vaihtumaan, kunhan löydän keväisen ja lämminsävyisen pohjan, joka sopii blogin toiveikkaaseen teemaan. Taannoisen tekijänoikeushärdellin vuoksi suurin osa kauniista pohjista on kadonnut tyystin tai vähintäänkin piiloutunut salasanan taakse. Blogilistalle en toistaiseksi vuodatustani liitä, sillä tahdon välttää sisäisen kilvoittelun, joka siitä aiemmin on seurannut. Kuka hyvänsä kiinnostunut on silti tervetullut kommentoimaan ja vaihtamaan ajatuksia - toivonkin sitä kovasti.